Pikkuori oli ollut mahdottoman kiltti koko vuoden: pukki toi heijastimia hämärässä tehtäviä kävelyretkiä varten, uudet ohjat, sidepullit ja peräti kaksi riimua. Toinen riimuista on mahdottoman hieno kapistus hopeaheloineen kaikkineen. Sitä ei olekaan tarkoitettu arkikäyttöön vaan kisamatkoille(!) joita toinen omistaja suunnittelee tehtäväksi ihan ulkomaille asti(huh). Mukaan kisahommaan tarvittaneen Ihan Oikea Ratsastaja, itse en ole koskaan kisannut edes pienimmissä oman tallin kisoissa. En ole jostain syystä innostunut ratsain kisaamisesta pätkääkään.

Viimeisen kuukauden ajan olen lähinnä asunut tallilla, sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti. Silti koskaan ei ole ollut pikkuorille yhtä vähän aikaa. Vastuu vieraista hevosista painaa ja niitä sitten yrittää paapoa ja liikuttaa samalla kun oma polle jää liian vähälle huomiolle. Kunhan elämä tästä normalisoituu eli tahtoo sanoa kun arki taas alkaa, saa oripoika ruveta töihin ihan tosissaan. Eniten panostetaan maastakäsin työskentelyyn ja toivottavasti ajo-opetus saadaan sekin kunnolla käyntiin. Ratsuna olon alkeita kerrataan myös vähän, varsinainen ratsukoulutus saataneen alkuun huhtikuun paikkeilla.

Huomautus koskien edellistä merkintää: Pöljää Arabia ei kuulemma ole kukaan koskaan ennen loimittanut koska "se ei anna". Kaikkea sitä pystyykin tekemään kun ei tiedä sen olevan mahdotonta.

Yllättävän kallista tämä hevosen omistaminen: seppä otti viisi euroa kavioiden vuolemisesta. Mistä päästä sitä enää penniä venyttää?

Pikkutamma pihatosta kehitti itselleen kaviopaiseen. Kaksi vuorokautta on nyt haudottu, saa nähdä joko illalla saataisiin puhki. Tamma itse ei aiheuta ongelmia mutta pihattokaveri, Pöljä Arabi, sitäkin enemmän.

Pikkutamma on avaruustöppösensä takia tarhaillut nyt kaksi päivää yksin koskapa Pöljä Arabi oli heti hampaineen hauteen kimpussa. Seuraus: ero. Tarhaus erillään, pihattohevoset karsinaan yöksi ja Oripoika ynnä muuli pihattoon asumaan. Pojat viihtyvät pihatossa erittäin hyvin, Pikkuori ei ole muualla asunutkaan paitsi meille tulonsa jälkeen.

Ensimmäinen talliyö meni hyvin jopa Pöljän Arabin osalta mutta eilisiltana se alkoi kehittää kohtausta kun piti jäädä karsinaan. Näköyhteys Pikkutammaan ei meinannut riittää vaan olisi pitänyt päästä koskettelemaan myös. Siellä se sitten karsinassaan puhisi ja puhkui ja polki heinänsä, onneton elikko.

Aamulla loimitin Pöljän kovan tuulen takia, sen väliaikaisessa tarhassa kun ei ole katosta ja herkkähipiäinen ruuna on tottunut viettämään tuuliset päivät pihatossa. Loimi ei ole ilmeisesti ollut selässä pariin vuoteen: ruuna yritti kiipiä oven yli ja kun ehdottomasti kielsin moiset temput, se vajosi liki katatoniseen tilaan ja kyyrötti loimensa alla pari minuuttia aivan käppyrässä. Reipastui sitten, pääsi ulos ja päivän on käyttäytynyt aivan normaalisti eli säikkynyt joka rapinaa ja risausta ja tuulenpuuskaa. Loimi ei näytä vaivaavan yhtään nyt kun on kerran selkään saatu.

Pöljä Arabi potee luottamuksen puutetta kaikkiin ja kaikkeen. Oikea ihminen saisi kyllä siitä kovalla työllä esiin älykkään, uteliaan ja rennon eläimen. Olen nähnytkin sen tapahtuvan. Omistajansa ei valitettavasti ole se oikea ihminen vaan saa ruunan vain entistä hermostuneemmaksi. Itselläni ei ole aikaa eikä ihmeemmin haluakaan ruveta ruunan luottoihmiseksi joten tilanne pysyy ennallaan ja Pöljä tallin murheenkryyninä.

Olen reipastunut. Minä jopa hölkkäänkin pikkuorin kanssa, toistaiseksi tosin vielä lyhyitä matkoja. Varsoillakin on siis puolensa: kärsivällisyys kasvaa ja kunto kohoaa kun toheltaa pitkin metsiä pienen kanssa. Tai mikä pieni tuo nyt enää on: korkeutta ja massaa on tullut kesän ja syksyn aikana reilusti lisää.

Pikkuori antaa nykyään piutpaut liikenteelle, pari liki peräkkäin kulkevaa bussia ei saa juuri karvaa värähtämään. Rohkea tuo elikko muutenkin on. Kaikki uusi kiinnostaa kovasti ja harva asia pelottaa, päinvastoin: uutuudet mennään nuuskimaan mahdollisimman läheltä ja tsekataan joka suunnasta. Ainoa poikkeus on naapurin raviponi, mallia shettis. Klipattu menokone tarvitsee loimen kylmillä säillä ja tuo kääpiökokoinen poni tummansinisessä Vermo-kirjaillussa loimessaan aiheuttaa pikkuorille kauhunväristyksiä. Sitä ihmetellään silmät suurina, pää pystyssä ja puuhkuttaen. Vaan eiköhän pari lisäreissua ponin tarhan ohi hoida homman.

Olmi kirjoittaa ansiokkaasti western- ja kouluratsastuksen eroista. Samoja asioita olen minäkin paljon pohdiskellut, semminkin kun englantilaistyylisen koulutuksen saanut vakiratsuni nauttii suuresti westernin vapaudesta. Laukkaa on vieläkin varaa hidastaa ja jog on edelleen liian vauhdikasta koskapa ruuna on tottunut ottamaan tahdin kevennyksestä, mutta hiljaa hyvä tulee, sano.

Loppuviikolla oikein puhkuin ylpeyttä kun tahti ja askellaji (käynti-jog-ravi-laukka-ravi-käynti-laukka-käynti) vaihtui ajatuksen voimalla, tietoisesti en antanut ensimmäistäkään apua enkä hipaissutkaan ohjia vaan istuin kädet rennosti reisillä. Musta ruuna on sitten huippu! Alkuun sen oli vaikea ymmärtää ilman ohjia annettavia pidätteitä mutta nykyään se kulkee kuin ihmisen ajatus.

Tällaisia yhteisymmärryksen hetkiä varten minä luuhaan talleilla säässä kuin säässä, lapioin paskaa, suin kuraisia elikoita ja tahkoan liikettä vastahakoisiinkin polleihin.

On syksy. Illat ovat pimeitä. Kaupunkilainen ei helposti ymmärrä kuinka pimeää maalla voi olla. Mökin tai auton ikkunasta näkyy pelkkää mustaa.

Kun astuu ulos, alkavat silmät tottua pimeään. Pimeydestä löytyy sävyjä. Metsänreuna on läpitunkemattoman musta, taivas pilvisenäkin yönä suhteellisen vaalea. Tähtikirkas yö saa vieläkin tuijottamaan taivaalle niska kekassa ja unohtamaan itsensä. Täysikuun valossa näkee vaikka lukea.
Yhtään en kaipaa kaupungin valoja tai oikeammin valosaastetta. Syksyn pimeydessä mieleni lepää ja jännittyneet hartialihakset laukeavat. Luonnon oma rytmi ujuttautuu ihmiseen, unentarve lisääntyy.

Enää puolitoista kuukautta ja alkaa jo valjeta.

Koirat ovat riehaantuneet uudesta vapaudestaan mökillä. Saavat nuo kotonakin olla koko lailla vapaasti, mutta mökillä on tutkittavana kokonainen saari. Upeaa ja ihmeellistä semminkin kun eivät nuo otukset ole muuton jälkeen merta nähneet.
Kuva on syksyiseltä mökkireissulta. Juniori kerällä kalliolla, kuvaajaa tarkkailee lähietäisyydeltä 8-vuotias vanhimmainen.

Viikonloppuna aloitettiin pikkuorin ja muulin pihaton valmistelu. Varsapihatto meillä on ja muutkin otukset pääsevät sateensuojaan halutessaan, mutta pojat ovat joutuneet nököttämään yhden kurjan kuusen alla. Huonolla kelillä muuli on täynnä itsesääliä ja purkaa patoutunutta kiukkuaan lennättämällä pikkuoria ympäri tarhaa. Viime sadekaudella orin kaulaan olikin ilmestynyt varsin kunnioitettava purujälki.

Ihme sinänsä että pikkuori jaksaa edes silloin tällöin noita muulin kiukunpuuskia, herra on näetsen viime aikoina alkanut olla varsin itsetietoinen ja jopa muutaman kerran antanut muulille pienimuotoisesti köniin.
Eläinsuojelijat älkööt huolestuko, pojat tulevat enimmäkseen toimeen varsin mainiosti, kriisejä aiheuttavat lähinnä ruokailut ja huono sää.

Lapset kasvavat nii-iin nopeasti. Varsalle otetaan näinä päivinä käyttöön kolmas riimu.
Pikkuorin riimu alkaa myös käydä ahtaaksi, neljä kuukautta riittää näemmä kasvattamaan parivuotiaan päätä yhden koon verran.

Pikkutamma, kaksi vuotta, on kasvanut kesän aikana reilusti korkeutta ja leveyttä. Se jäänee kuitenkin matalammaksi kuin toivottiin Curlyt tosin saattavat kasvaa kokoa aina kahdeksan vuoden ikään asti.

Koiravauvani täyttää pian kolme. Miten aika voi kulua tällaista vauhtia?

Linkkeilyä

Tsekkasin linkkini läpi, taitavat kaikki toimia.
Muutamia on hämmästyttänyt ahaltekinhevosen pääsy linkkilistaani. Syy on ihan puhtaasti se, että olen nyt reilut puoli vuotta haaveillut erään tietyn paperittoman palomino-ruunan ostosta (hei kuka vippais 5000€?). Myyjän - tuttu hevoskauppias ja hevosalan monitoimimies - kanssa on arveltu että ruuna sisältäisi mm. ahaltekkea, sen laatuinen on metallinkiilto karvassaan.
Ruunasta saisi himputin kivan western-ratsun ja luonne sillä on presiis minulle sopiva, ei liian mukautuva muttei liian hankalakaan.

Seikkailin juuri western-linkkien ihmeellisessä maailmassa ja aloittelijaa hämmentää alan rönsyily normaaliratsastuksesta ties mihin henkiparannukseen. Onneksi minulla on muutama luottoihminen, joilta kysyä etten tule ihan kusetetuksi.

Western-harrasteluni alkuaikona minua höynäytti rikas tätiratsastaja, jolla oli suuret puheet mutta minimaalisen vähän hevoskokemusta. Myöhemmin kuulin että täti on suuri kupla ja yleinen naurunaihe "western-piireissä", mutta tämä selvisi minulle ikäänkuin kantapään kautta. No, oppirahat on aina maksettava. Minussa on kuitenkin se hyvä puoli että opin kerrasta, ts. en tee samaa virhettä kahdesti. Kas kun aina löytyy uusia virheitä tehtäväksi, virheiden toistaminen on silkkaa ajanhukkaa.


Pikkuori vauhdissa

Uhmakas orhi

Pikkuorilla on uhmaikä. Oikeammin sanottuna murkkuikä.
Orit rupeavat siinä kahden vuoden kypsässä iässä kyseenalaistamaan totuttua arvojärjestystä (vrt. ihmislapset kolmentoista iästä ylöspäin) ja temppuamaan kuka mitenkin.

Minua on nyt kerran näykätty pepusta kun puhdistin takakaviota. Jää uskoakseni ainoaksi kokeiluksi, sen verran lennätin oria ympäri karsinaa tapauksen jälkeen. Kaviot nousivat jälkeenpäin erittäin kauniisti.

Eilen ei tahdottu antaa laitumelta kiinni vaan luimittiin ja käveltiin äkäisen näköisenä poispäin. Rivakka huitaisu riimunnarulla hevosen takamusta kohti sai orin hölkkäämään kymmenen metriä, jonka jälkeen se kääntyi kohti, odotti nätisti ja asetteli päänsä kuuliaisesti riimuun.
Kovin pieniä ovat murrosiän merkit meillä, saa nähdä menevätkö pahemmiksi.

Pikkuori odottaa jo innokkaasti kävelyretkiämme. Hörinä on kova kun näyttäydyn riimun kanssa ja tutut tieosuudet menevät rutiinilla. Uudet tiet ovat edelleen hyvin jännittäviä vaan ihmekös tuo kun varsinaiset pitemmät kävelyt on aloitettu vasta parisen viikkoa sitten.

Hitaasti ajavat autot eivät saa aikaan lainkaan reaktiota, vain kahkot kaaharit hiukan säikäyttävät. Tässä tulee ottaa huomioon se, että pikkuori on valmistusmaassaan kasvanut pussissa eli ei ollut juuri nähnyt autoja tai mitään muutakaan kotitilansa ulkopuolelta.
Kuljetus Suomeen oli toinen kertansa autossa ja hyvin sujui kahden vuorokauden reissu. Yhden harjoituskerran jälkeen menee traikkuun ilman mitään kommervenkkejä, ensimmäisellä kerralla nuuski vähän siltaa, kapusi sisään ja totesi paikan kelpo baariksi (tajusin tehdä hommasta houkuttelevaa rehun avulla).

Huomenna taidamme mennä sieneen vaikka pakastin jo suppilovahveroista pullisteleekin. Tiran entinen hevonen oli muuten hurja sienten perään, se ryntäsi poluilta ihme risukoihin niitä popsimaan.

Eilen oripoika sai tuta miltä tuntuu ratsastajan paino ravissa. Poju oli oma rauhallinen itsensä ja ravi aivan tasapainoista ja kaunista. Kyllä tuosta tulee perkeleen hyvä hevonen.

Ja eikun säästämään rahaa kunnon ratsuttajaan. Brasilialainen tullee takaisin kevätkesällä pidemmäksi jaksoksi, jos ensin hälle ja myöhemmin ehkä tuonne Oulun seudulle, tiedätte kyllä kenelle jos olette alan harrastajia. Syys ja talvi saavat olla ajo-opetuksen aikaa ja muutenkin kohennetaan kuuliaisuutta ja varmuutta maasta käsin. Ynnä tehdään hauskoja kävelyretkiä sienimetsään ja opetellaan maantiekäyttäytymistä.

Sänkipeltoaika lähenee loppuaan. Taas on vuosi takana.

Tuli mies Brasiliasta, juoksutti pikkuorin, laittoi selkään satulan, kiipesi satulaan ja neuvoi pientä miten ratsastajan kanssa ollaan ja käyttäydytään. Mitä teki ori? Suhtautui tyynesti satulaan (jollainen ollut selässä aiemmin kerran, silloinkin ilman vyötä), suhtautui tyynesti satulavyöhön, suhtautui tyynesti ratsastajaan ja suhtautui tyynesti siihen että neuvottiin miten käännytään, miten "ohjien" (riimu päässä ja riimunnaru kaulalla) painetta väistetään ja miten peruutetaan. Kun mitään ei vaadittu, nuuskiskeli poju tyynesti kentällä aiemmin kulkeneiden tammojen jälkiä. Ja tutki satulan tarkasti kun se oli otettu selästä pois. Meni sitten tarhaan syömään heinää.

Minä olen niin ylpeä että rintani pakahtuu.

Viimeiset pari päivää ovat olleet niin kauniita, että tuntuu kuin olisi saanut ylimääräisen lahjan. Liekö lahjoittaja sitten kesä, luontoäiti tahi jokin jumaluus, en tiedä.

Useimmat maanviljelijät ovat uskovaisia, Suomessa tietenkin(?) luterilaisia. Ymmärrän sen hyvin. Olisi valtavan rankkaa harjoittaa ammattiaan satunnaisten luonnonvoimien armoilla. Kun jokaisen sateen, kuivan kauden tai myrskyn aiheuttamat vahingot voi kuitata herran tahdolla, tulee raataminen edes hiukan siedettävämmäksi.

Nyt on hyvä puintipouta. Ensi talveksi saadaan lisäksi laadukkaita olkia.
Viime vuonna olkea ei kerta kaikkiaan saanut ja olkikuivitusta käyttävät tallit joutuivat vaihtamaan puruihin tai turpeeseen. Molempien toimittajat osasivat kyllä nylkeä tallinpitäjiä eikä turvettakaan tahtonut saada millään hinnalla kun toimittajat myivät eioota.
Tämä vuosi on parempi.

Kaikilta osin.

Varsa on nyt reilun kuukauden - kuvassa vajaat pari viikkoa - ja utelias ja reipas kuin mikäkin. Emä alkaa olla uuvuksissa ja vaihtelun tarpeessa kun varsa ei joko anna hetken rauhaa tai löytyy laidunlankojen väärältä puolelta. Viimeksi mainittu tapahtui eilen neljästi. Kyllä, sähköt ovat toiminnassa.

Riimussa kulkeminen sujuu pienokaiselta jo enimmäkseen mallikelpoisesti. Varsariimu jää pian pieneksi, niin ne lapset kasvavat. Nyyh.
Kavioiden nosto on tuttua puuhaa, samoin loimen eli emännän villatakin pitäminen. Ja harjaaminen, aah, se tekee gutaa. Pikkuneiti nauttii lähes silmät ummessa tai yrittää vastavuoroisesti rapsuttaa ihmistä tai siirtää rapsutukset emälleen.

Olisi aika saada varsalle muitakin hevoskontakteja kuin emä, joka alkaa sekin selvästi kaivata aikuista seuraa. Tammalauman kakkonen vain on varsinainen tappokone, joka yrittää päästää pienen päiviltä karsinan ovenkin läpi. Tammalauma ei siis ole vaihtoehto. Ehkä yhteistä tarhailua voisi kokeilla pikkutamman, kaksi vuotta, kanssa.

Oritarha on mutavellinä, poikaparat seisovat lähes kintereitään myöten ravassa. Ne ovatkin saaneet viettää yönsä sisällä että pääsevät nukkumaan pitkällään. Muuli makailee paljon (Huvikseen? Sen kylkeen voi muuten silloin nojata, avata siideripullon ja vain nauttia elämästä. Tai ottaa torkut.) ja oripoika on vielä sen verran nuori, että se tarvitsee enemmän pitkälläänoloaikaa kuin aikuinen hevonen.

Laidunhevosilla on katokset, joten ne pärjäävät hyvin ja varsapihatto on suorastaan ylellinen näillä keleillä.

Olin perjantaina elämäni ensimmäisellä western-tunnilla muutakin kuin kuunteluoppilaana. Eli siis ratsastin. Wau.
En ole ollut tunneilla ties kuinka pitkään aikaan ja perjantaipäivänä lentelikin melkoisesti perhosia mahassa.

Tunnin piti Suomen mittakaavassa erittäin tunnettu ratsastaja ja kouluttaja, jonka tunteja minulla on ollut ilo ennenkin seurata.
Ratsastin perinteisesti eli siis englantilaiseen tyyliin koulutetulla ruunalla, jolla olen tosin ratsastanut omaa versiotani westernistä jo vuoden verran. Ketunpunaiselta tammalta oli lainassa satula ja ohjat, muu varustus oli "normaalit" eli englantilaistyyppiset suitset ilman turparemmejä ja hackamore.

Ruuna on todella herkkä ratsastaa ja yhteistyömme sujuu ajoittain jopa loistavasti. Silti olin yllättynyt siitä, miten hyvin ruuna vastasi sille osittain tuntemattomiin apuihin ja kuinka se nautti työnteosta. Ruuna hakkasi kirkkaasti kaksi tunnilla ollutta jo alunperinkin westerniin koulutettua ratsua. Loistava otus siis. Enkä taida minäkään olla ihan niin huono ratsastaja kuin olen tähän saakka kuvitellut.

Olen tuntiin äärimmäisen tyytyväinen ja odotan innokkaasti uusia mahdollisuuksia ratsastaa tunneilla tai saada valmennusta. Tällä välin laitan ruunan - ja tietysti itseni - treeniin ja yritämme unohtaa englantilaistaustamme.

Viisi päivää poissa tallilta ehti aiheuttaa ison ikävän. Eilen en sitä huomannut kun kävin vain pikaisesti heittämässä aamupäiväheinät niitä kaipaaville ja tsekkaamassa että kaikki on ok.
Tänään vierähtikin sitten useampi tunti heppojen kanssa seurustellen: rahnuttelin ja lääkitsin pikkuneitiä, jonka varsariimu alkaa jäädä jo pieneksi, harjasin tarhaolosuhteissa eli "vapaudessa" perusteellisesti oripojan ja nostelin sen kaviot. Ori nauttii kun sen kanssa ollaan, tehtiin sitten mitä vain.

Muuli tuli harjattua vähemmän perusteellisesti. Muulin ja oriin harjaaminen tarhassa on usein kinkkistä kun kumpikin poika tahtoo huomiota samaan aikaan. Oripoika nyplää ja näplää sekä muulia että minua ellei sitä erikseen kiellä ja muuli taas tulee orin ja ihmisen väliin tarkoituksenaan saada itse kaikki rapsutukset.. Olen silti hurjan tyytyväinen poikien keskinäisen suhteen kehitykseen: muuli ei enää edes uhkaa potkia, päätä voi lepuuttaa toisen lautasilla ja rahnuttelukin on käynnistymässä.

Muulin kanssa mietittiin tänään myös painonpudotusta, mutta herra tuntui olevan sitä mieltä että hän pitää heinämahansa ja että painonnousua kompensoidaan antamalla hänelle vain kevyitä ratsastajia.

Oripoika on sitten jännä: sen pyöröaitauskäytös eroaa kaikkien aiemmin harjoittamieni hevosten käytöksestä. Pakorefleksi on minimaalinen, leimaantuminen/laumaantuminen tapahtuu kyllä nopeasti mutta on verraten heikkoa: jos jotain mielenkiintoisempaa ilmenee karkaa huomio sinne eikä ihmisen seuraaminen ja tämän kanssa oleminen olekaan enää tärkeää.

Ori tekee mielellään töitä ihmisen kanssa ja sekä kuuntelee että keskittyy hyvin ja on saapumisestaan asti turvannut ihmiseen kohdatessaan uusia ja jännittäviä asioita, mutta pyöröaitauskäytös on outoa. Olisikohan tuo rotuominaisuus vai onko poika vain hyvin itsevarma? Toivottavasti en sentään ole hassannut rahojani ratkityhmään elukkaan..

Lisätty, korjattu ja poistettu linkkejä. Sopii kokeilla.

Ori ei näyttänyt ikävöineen minua Turun reissuni aikana, sellaisia ne miehet ovat. Varsa sen sijaan hirnui ja hörisi heti minut huomatessaan. Melkein tuli tippa silmään.

Varokaa halpoja kopioita!

"Onko tää joku TiraMisun halpa kopio?" kysyi naapurin 15-vuotias kun ensi kertaa TilaMisun avasi. Minä siihen että ei ole kopio ollenkaan vaan minun yksityinen blogini, joka keskittyy lähinnä maalaiselämääni. Aika lailla samanlaista juttuhuttua täällä taitaa olla kuin TiraMisussa mutta aiheina ovat kenties keskimääräistä useammin pollet ja maalla asumisen ihanuus.

Tässä ihanuudessa on kitkeräkin hiven: rakastettuni on ehta kaupunkiasuja joka vain lomailee maalla. Minä - kuten tunnettua - olen löytänyt itsestäni maalaisen, joka vain lomailee kaupungissa. Herra antoi herra otti kiitetty olkoon herran nimi eli kaikkea ei voi saada. Nähtäväksi jää kuinka toimiva tällainen suhde on. Pitäkää peukkuja.

Töiden alkaminen on vienyt mehut, en ole jaksanut ajatellakaan ratsastamista. Ans kattoo josko sitä tänä iltana saisi hilattua itsensä jonkun otuksen selkään.
Muuli on lihonut tynnyriksi liikunnan puutteesta(* vaikka oripojan kanssa rundaavatkin öiseen aikaan reippaasti ympäri tarhaa.

Varsaneito täytti jo viikon ja on niin isoa tyttöä että. Eilen yritti kopautella minua etukaviolla kun olin kyykyssä ja kutittelin pientä vatsan alta. Sain myös eilen osakseni ensimmäisen juuri minulle osoitetun hörinän. Istuskelin laitumen laidalla, emä laidunsi ehkä parinkymmenen metrin päässä. Pikkutyttö laukkasi muutaman metrin päähän minusta, pysähtyi, höristi korviaan ja päästi suloisimman hörinän jonka olen ikinä kuullut. Sitten spin ja laukalla takaisin mamman kylkeen.

Viikonloppuna olisi tarkoitus ajaa oripoikaa ensimmäistä kertaa takaa. Käytännössä homma tapahtunee siten että riimuun laitetaan ajo-ohjat, minä talutan ja toinen omistaja kävelee ohjien kanssa takana ja antaa komennot.

On päätetty myös totuttaa oripoika kuolaimiin kunhan sudenhammas on ensin poistettu. Satulaa sille on jo sovitettu, eipä tuo pitänyt sitä minään. Kun satula oli otettu pois, halusi poju tutkia siitä jokaisen neliösentin. Poika lienee omasta mielestään nyt valmis ratsu ja se hirnuu ainakin aina haikeasti tallilta lähtevien ratsukkojen perään eikä näytä ymmärtävän miksi muuli pääsee mutta hän ei.

(*Suurempi syy tuohon lihomiseen on tarkemmin ajatellen ruokinnan lisääminen. Oripojan kanssa tarhailu on tiennyt muulille isoja heinäannoksia ja koskapa muuli tulee toimeen huomattavasti vähemmällä ravinnolla kuin vastaavan kokoinen hevonen, seuraukset ovat nähtävissä muulin mahanympäryksessä.

Tämä blogi kaipaa ilmiselvästi kuvia. Maalaisidylli- ja ei-niin-idyllikuvia. Kielikuvat kun tuntuvat syntyvän vajavaisina pitkän kirjoitustauon jälkeen.

Kaunistahan täällä on, sadetta hieman kaivattaisiin kyl'.

Kerron hassun yksityiskohdan: vuokraani sisältyvät uudet perunat.
Nam.

Oripoika on komia ja reipas, ei pelkää mitään vaan suhtautuu asioihin rauhallisesti. Kuolaimia sillä ei ole koskaan käytetty, vielä mietitään mitä tehdään kun kohta aloitetaan ajo-opetus.

Eilen saatiin pikkupojasta ratkihienoja kuvia, julkaisen heti kun ehdin.

Oritarha on valmis ja sisältää tätä nykyä yhden oriin (josta puolet on MINUN!) sekä yhden muulin. Herrat tulevat keskenään hyvin toimeen eikä kahnauksia ole esiintynyt. Pikkuori saapui Suomeen tosin vasta eilen eli vielä noita välienselvittelyjä ennättää olla.

Elämä on ihanaa. Olisin täydellisen onnellinen ellei ystäväni isä olisi juuri ns. potkaissut tyhjää. Huoli ystävästä painaa raskaana, en voi kuin yrittää olla lähellä ja avuksi.

Hirven ravi on uskomattoman lennokasta, siinä jäävät iso- ja näyttäväliikkeisiksi jalostetut kouluhevoset armotta kakkoseksi. Tällaista hirven kymmenen pisteen ravia minulla oli ilo seurata eilen: Eläin lönkytteli tien yli, vaihtoi pellolla toukotöissään olevan traktorin kohdalla reippaaseen raviin (todella irtonaiset liikkeet!), hyppäsi ison ojan yli ja katosi metsään.

Tänä aamuna vietin kymmenisen minuuttia katsellen kettua, joka härnäsi tallikoiraa. Mainittu tallikoira on kova jätkä: pahainen jackrusselinterrieri, mutta on ottanut nirrin pois useammaltakin kissalta ja ketulta, joka on ollut tarpeeksi typerä uskaltautuakseen sen reviirille. Tänään kettu juoksi aina vain juuri ja juuri koiran edellä ja kun koira kyllästyi ja lähti palaamaan kotiin, juoksi kettupiru perään. Voin vain kuvitella miten piskiä vitutti. Tätä "leikkiä" jatkui melko pitkän aikaa ja lopulta tallille saapui aikamoisen nääntynyt ja tärisevä koira. Vesiryyppy ja hetken lepo ja pian oli haukku taas teräkunnossa jahtaamaan hiiriä ja rottia.

Uusi leiska, vihdoinkin. Eikö olekin hieno! Hyvin kelpaa kehua kun en ole itse rustannut. Tirahan näitä minulle joutoaikoinaan värkkää. Heikin korvat eivät oikein mahtuneet kuvaan. Yritän tässä jolloinkin saada näytille kokonaiskuvan elikosta.

Aamulla herättyäni tuijottelin ystävän kaupunkiasunnon kattoa ja mietiskelin koteja ja asumista. Tällä hetkellä kiinnostaisi kovasti tietää, mikä on Suomen vanhin yhä asuttuna oleva rakennus. Oma kämppä on 1700-luvun puolivälistä, vanhempia asuttuja puutaloja ei varmaan liiemmin ole. Vanhempia kivitaloja tai -kartanoita löytyy kyllä, tiedän itsekin muutamia. Eli teoriassa olisi mahdollista muuttaa vieläkin vanhempaan.

Silmänräpäykselliselliseltä tuntuu oma eletty elämä kun tarkastelen sitä taloni mittakaavassa (aikaskaalassa?). Muita taloja on tullut ja mennyt vuosisatojen varrella, omani on pysynyt. Tiet ovat vaihtaneet paikkaa, pihamaa on saattanut vuosien saatossa muuttaa muotoaan tai kokoaan. Ulkorakennuksia on noussut, ehkä hävinnytkin.

Pihalla kukkii nyt krookusten lisäksi jotain sinisiä pieniä, ehkä scilloja. Sitten kukkii sinisiä ja valkoisia nuokkuvia juttuja. Ruusua on paljon, vanhat puut ovat tammea ja vaahteraa. Ensimmäistä kertaa elämässäni harmittaa se, etten tunne koristekasveja. Täytyy mankua Mika kylään ja tehdä muistiinpanoja.

Tykkään kevätaamuista jopa enemmän kuin kesäaamuista. Maailma tuntuu joka aamu jotenkin kirkkaalta, raikkaalta ja uudelta.

Työt ovat tältä päivältä ohi, lä-lä-lää konttorirotat. Lähden kohta tallille.

Menneen viikon tärkeimmät luontoilmiöt: ensimmäiset leskenlehdet, ojassa sammakonkutua.
Pihallani näyttää olevan kukkapenkkejä. Niistä puskee jotain vihreää, toivottavasti seteleitä.

Kirkas ilma. Silmiä häikäisee. Auringon sulattaman lumen alta on paljastunut pätkä kivimuuria.

Öisin on kylmää ja tähtikirkasta. Hiljaisuus on todellisempaa kuin mikään. En soita musiikkia, en edes hyräile. Kuuntelen hiljaisuutta kunnes se humisee korvissa.

Olen hyvin onnellinen.

Väsynyttä ja onnellista perjantai-iltaa vaan kaikille. Aamupäivän rankan työrupeaman päätteeksi parin tunnin maastolenkki mitä ihanimmassa talvisäässä maistui erittäin makoisalle. Ratsastin lempitammallani ilman satulaa kuten olen tehnyt koko talven.

Ketunpunaisella tammalla on juuri minulle sopivat askeleet. Useimmat ihmiset väittävät sen ravia kauheaksi mutta minusta se on unelmantasaista ja ilman satulaakin jaksan ravata sillä kilometrikaupalla. (Ratsastustaidottomille tiedoksi että ilman satulaa ratsastaminen vaatii tasapainoa ja on keskimäärin rasittavampaa kuin satulassa istuminen.)

Tammalla on jo pari viikkoa ollut kevättä rinnassa: se on innokas mutta herkkä, askellajit vaihtuvat pelkästään vatsa- ja reisilihasteni voimalla. Suitset ja kuolaimet ovat silkka muodollisuus. Olen aika tyytyväinen edistymiseeni/edistymiseemme, semminkin kun ratsasteluni on tapahtunut lähinnä maastossa ihan vaan rentoutumistarkoituksessa ilman kunnianhimoisia päämääriä.

Torppa tuntuu jo hyvinkin kodilta, tällä hetkellä en haluaisi ikinä muuttaa pois. Elämänrytmini on hidastunut ja samalla nopeutunut. Joutava kiire tuntuu kadonneen, silti ehdin päivässä enemmän kuin ennen. Ehkäpä alan osata keskittyä olennaiseen?

Heippahdus kaikki tytöntylleröiset ja pojanpalleroiset taas pitkästä aikaa. TilaMisu avaa ovensa ja toivottaa sekä uudet että vanhat lukijat mitä lämpimimmin tervetulleeksi.

Kerrassaan hieno päivä aloittaa uusi elämä, mitä nyt pakkanen vähän varpaissa nipistelee. Sisätiloissa käytän upouusia lampaankarvatossujani ja lämmitän tiuhaan kaakeliuunia. Eilen uuni veti vähän huonosti, olisi kaiketi pitänyt tarkistaa hormi muumipeikon esi-isien varalta..

Minulla on torppa, joka sisältää keittiön, kammarin ja kesähuoneen. Lisäksi tontilla on saunarakennus sekä täysin varusteltu puuvaja jos vaikka nikkarointitarve iskee. Kirves tosin on vielä ostettava että on jotain jolla ajaa perhe hankeen. Ja pilkkoa polttopuut.

Tontillani on kaksi kaivoa. Toisesta tulee juomavesi, toisesta kannetaan pesuvesi saunaan. Monellako muulla on kaksi kaivoa, kysyn vaan. On aika leuhka olo.

Päivitystahdista en osaa sanoa juuta enkä jaata. Tämä merkintä on kirjoitettu tuttavan luona. Seuraava päsähtää ilmoille luultavimmin paikkakunnan kirjastosta.

"Uuden elämäni" asioita:

+oma tupa, oma lupa
+oma piha ja ketunjäljet siellä
+rakkaimmat hepat alle viiden kilometrin päässä
+koirien ilakointi
+tähdet (täällä ei ole valosaastetta)
+kaakeliuuni
+puusauna
+kaasuhella ja sähköhella
+järjettömän kaunis miljöö
+työmatka on yli 50km aiempaa lyhyempi
+ystäviä kävelymatkan päässä

-suurin osa ystävistä asuu automatkan päässä