torstaina, joulukuuta 28, 2006

Tarkoitus oli käyttää joululoma pikkuoriin kuuliaisuuden parantamiseen kun humma alkaa nykyään olla satuloinnista ynnä muista ratsastukseen valmistelevista toimenpiteistä niin täpinöissään, ettei malttaisi paikallaan seistä. Kyseessä on tietenkin erittäin epätoivottava käytös, jota ajattelin nyt ajan kanssa ruveta kitkemään pois ennen kuin siitä tulee todellinen ongelma. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Selkäni niukahti juuri ennen lomaa ja olen lähinnä maannut ja passauttanut itseäni viikon verran. Mies teki joulusiivon yksin, oma panokseni oli pöytäliinan silitys. Turha kuvitellakaan saavansa hevosten kanssa mitään tehtyä kun oma kävelykään ei suju. Nuorten hevosten kanssa ei ole mitään mieltä ruveta puolikuntoisena temppuilemaan. Ori sai pyhät haahuilla tarhassa ja hörhötellä turhaan perääni. Aattona nilkutin sentään viemään sille jouluomenan.

Eilen juoksutin oria varovasti ja tänään jo reippaammin, selkään en uskalla vieläkään kun omassa selässä on edelleen jäykkyyttä ja kipupisteitä. Ori revitti liinassa tänään ihan luvan kanssa, alkuverryttelyn jälkeen tuli pierua ja pukkia ja laukkaa ja vielä aika komiaa lisättyä ravia. Loppukäynnissä poika lipsahteli ja tuumasin vain, että loputkin hokit ovat varmaan irronneet (en koskaan muista kiristää niitä tarpeeksi usein). Mitä vielä, toinen etukenkä oli lentänyt huut helkkariin ja puolet nauloista katkennut kiinni kavioon.

Kengittäjän pitäisi tulla tänään eli huomenna. Ammattikunnan yleisen epäluotettavuuden tuntien voi hyvin olla, ettei tarvitse huomennakaan ratsastaa, ehkei edes juoksuttaa tai muuten liikuttaa. Miksei koskaan käy niin kuin suunnittelee?

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Tämän päivän sää+muu: Tuulee niin että tukka lähtee. Iltaa kohti myös sadetta. Hevosten tarhat mutaisia jatkuvan sateen vuoksi.

Viikko oli taas päässyt vierähtämään edellisestä ratsastuksesta omalla hevosella. Vaihtelun vuoksi olen ratsastanut muita ja juoksuttanut omaa. Oma ei ole ollut tyytyväinen varsinkaan jos muuli on päässyt töihin ja sen itsensä on pitänyt jäädä tarhaan. Ori mököttikin eilen, ensimmäistä kertaa ikinä. Leppyi porkkanalla. Vähänkö on helppo.

Tänään tuulta uhmaten läksimme orin kanssa mahdollisimman tuulensuojaiselle lenkille. Saman reissun teimme viimeksi noin puolitoista viikkoa sitten ja kaikki tällä välin tapahtuneet muutokset piti tutkia ja haistella tarkkaan. Ahaa, tuosta ovat vieneet tukkeja pois pinosta. Tästä on mennyt vieras tamma. Oho, tielle on kaatunut kuusi. Ensin nuuskitaan ja sitten kierretään. Orihevonen on kuin koira: koko ajan nenä maassa jos vain antaa.

Metsässä tuuli pääsi unohtumaan. Kohina ja repiminen lakkasi ja tutkimme innoissamme uutta polkua. Takaisin tielle tullessa huomasi jopa ori, että täällähän tuulee. Väliin puskettiin tuulta vasten ihan tosissaan. Vieläkin tuntuu erikoiselta ratsastaa hevosella, joka ei näe tuulella "pikku-ukkoja" joka puolella. Usein rauhallisimmatkin hevoset muuttuvat tuulessa varsin lennokkaiksi.

Viime viikkojen harjoitukset ovat olleet juoksutus- ja maastopainotteisia, ruohopohjainen kenttä kun on armottoman liukas ja naapuritallin hiekkakenttä on muuttunut järveksi. Uuden kentän pohjalla on pikkuisen päästy taivuttelemaan ja maastossa treenataan tietysti myös kuuliaisuutta. Kaiken punaisena lankana kulkee western-hevosen tärkein ominaisuus: ítseluottamus. Tähän itseluottamukseen sisältyy myös luottamus ihmiseen. Onneksi pikkuori on rotuominaisuuksiltaan vakaa, luottavainen ja rauhallinen. Tai sitten ei olla ainakaan toistaiseksi menty kovin pahasti metsään.