Pikkuori muistuttaa kaljuuntuvaa paimentolaismattoa. Turkki repsottaa miten sattuu ja kokonaisen kiharan saa irti kevyesti nyppäisemällä. Harjaus ja rapsutus on näinä aikoina tosi pop.

Ihanaa olla rakastettu ja ikävöity. Tallikoiria tunki syliin asti (on kuulkaas mielenkiintoista kun 60-kiloinen tanskandoggi yrittää olla ihan pieni ja ahtautua sylkkyyn), hevoset hörhöttelivät (toivoivat kuitenkin vain saavansa ylimääräisen rehuannoksen, mokomatkin kutaleet) ja ihmiset halailivat. Vain viikon poissaolon jälkeen!

Pikkuori oli niin täpinöissään kävelylle lähdöstä, että melkein unohti syödä. Ei nyt sentään ihan: Pojukka syö hyvin vaikka viereisessä karsinassa olisi kiimainen tamma. Tämä ei lupaa hyvää siitosuralle..
Niin on hevonen kuin emäntänsä: Kaikki okei niin kauan kuin syötävää riittää.

Pikkutamma yritti tapansa mukaan olla kovasti avuksi kun siivosin pihattoa. Tyttären aika käynee hyvin pitkäksi koska sillä ei ole lainkaan älyllistä seuraa; joutuu raukka Pöljän Arabin kanssa viettämään päivät pitkät ja yötkin läpeensä. Minut tamma nuuski tavallista tarkemmin yltä ja päältä, olin osin kaupunkivaatteissa vielä. Mietityttää millaiseksi pikkutamma hajujen perusteella mieltää Turun.

Onko kesäisempää näkyä kuin suomenhevonen laitumella? Ehkä työhevosten SM-kisat voisivat olla sitä. Kovasti tekisi tapahtumaan mieli, työhevospuoli kun kiinnostaa tavattomasti.

Kunhan rahatilanne sallii, on saatava suokki. Pakko saada! Pakko!

Kyllä täällä kaupungissa muuten viihtyy, mutta pikkuoria on ikävä. Saa nähdä joko huomenna ajelen kotio.

Viidentoista asteen pakkasessa heinävintin toiseksi viimeisiä paaleja raahatessa tuli mieleen, että on se luojan lykky että heinätyöt tehdään kesällä, lämpimässä. Kevyesti pukeutuneena. Tänään kompuroin talvisaappaissani ja paksussa toppahaalarissani ja tuntui vaikealta käsitellä edes yhtä paalia kerrallaan.

Olen laihtunut, tietääkseni. Mutta miten.
Minulla on oikeassa peukalossa
hevosen ja koiran merkki.
Toinen kengityspuukon, toinen
kulmahampaan jäljiltä.
Arvista elämä kasvaa
ja sydän on avoin joukkohauta
täynnä itkun harmaata sarkaa,
tuulessa kalisevia tuntolevyjä.
Aina syksyisin, kalkkunanteurastusaikaan,
minä ajan neljällä koiralla, viides
keikkuu lieassa varahevosena,
kun metsiä pyyhkii kylmä tuuli ja pelloilla
palavat hyvin vartioidut tulet.
Niin ovat kuoleman ratsut raisut,
pienet ja vihaiset, ja syksyn tuuli
punainen kuin veri, pihlajat.

Sirkka Turkka