Päivää hyvää. Seuraa selvennys koskien eilistä juttua Pikkutammasta.
Hevonen on kasvinsyöjä ja pakoeläin. Jos se juuttuu kiinni vaikkapa aidan alle kuten Pikkutamman tapauksessa, on hevoselle normaali ja luonnollinen reaktio yrittää mahdollisimman nopeasti päästä takaisin seisoville jaloille, jotta vaaran merkkien ilmaantuessa on mahdollisuus paeta. Hevonen menee helposti äärimmäiseen paniikkiin kuvaillun kaltaisessa tilanteessa. Näin ollen Pikkutamman rauhallinen käytös oli mitä omituisinta ja hevoslajille äärimmäisen epätyypillistä. Lunki pikkunainen.

Lomailen kaupungissa. Vaihtelu virkistää, sano.

Ai jai, kyllä on taas makoisaa olla hevosen omistaja. Sairasteluni takia pikkuoriin (eihän tuo enää niin pieni ole, kolmivuotias ja kasvaa hyvin) kanssa touhuilu on jäänyt vähiin ja pieniä kurinpalautustoimia tarvittiin, mutta nyt kaikki luistaa taas kuin rasvattu. Ori on kuuliainen kuin mikä, rajojen ylittäminen on harvinaista ja se oppii kaiken kerrasta ja muistaa mikä on sallittua ja mikä ei. Valmentaja tulee kohtapuoliin ja sitten saa taas mamma olla tippa silmässä kun pikku mussukka tekee töitä tullakseen Ihan Oikeaksi Ratsuksi.

Meidän valmentaja on kyllä sellainen hevosmies, etten ole toista tavannut. Pöljän Arabin viime vuotiset kolme koulutuskertaa näkyvät sen käytöksessä vieläkin ja olen jopa ajatellut, ettei olisi ihan mahdotonta itsekin ratsastaa Pöljällä. Henkikulta on kuitenkin sen verran kallis, etten pumpulissa pidetyn kouluttamattoman satulantyhjentäjän kyytiin lähde ainakaan ennen kuin valmentaja on työskennellyt sen kanssa lisää.

Pikkutamma alkaa olla satulan kanssa vanha tekijä, selässä on jo oltu. Juoksutus meni kaaliin ensimmäisellä yrittämällä, fiksu otus siis tämäkin. Ratsuvalmennus on edessä myös Pikkutammalla. Tahtoa tällä on enemmän kuin Pikkuorilla. Kivat asiat (juoksutus, irtohypytys jne) tamma oppii helposti, mutta esim. kenkääjä on Tyhmä Juttu ja joka kerran pitää sepän kanssa neuvotella josko vuollaan eli ei. Aina on kaviot laitettu kuntoon mutta sehän ei Pikkutammaa lannista. Toisaalta tamma on aivan lutunen ja rauhallinen kuin se kuuluisa viilipytty. Seuraa esimerkki:

Tulen talvella tallille. Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna (nyt jo edesmennyt, meni viime keväänä ähkyyn juuri ennen 30-vuotispäiväänsä) kohkaavat tarhoissaan hulluna, juoksevat, pyörivät ja pörisevät. Tarhoja erottavan puhelinpylväistä tehdyn aidan alla erottuu musta möykky, Pikkutamma. Se on aivan liikkumaton.
Juoksen.
Ajattelen: se on shokissa, tempoillut itsensä väsyksiin.
Ajattelen: se on kaatunut, joutunut aidan alle, reuhtonut itsensä kuoliaaksi.
Juoksen.
Tammavarsa on liikkumaton.
Olen tamman vieressä. Hevonen on selällään, puhelinpylväs kulkee kohtisuoraan sekä etu- että takajalkojen välistä.
Ei hikeä, ei vääntyneitä raajoja, ei liikettä. Tamman silmissä rauhallinen ilme.
Katson tarkemmin: tamman suu käy. Katsoessani se kurottaa rauhallisesti päänsä ja hamuilee korsia Vanhan Ruunan heinistä.
Ei hikeä, ei hätäännystä, tamma syö täysin tyynenä.
Maa on liukas, haen köyden, jonka kiedon tamman takajalkojen ympärille. Maa on liukas, tamma kevyt, vasta varsa.
Vedän tammaa maata pitkin, otan köyden pois kun tamma on oman tarhansa puolella. Kehotan sitä nousemaan ylös.
Tamma nousee, ravistelee itseään ja ryhtyy kurottelemaan Vanhan Ruunan heiniä.
Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna alkavat rauhoittua. Koettelen tamman jäsenet, kaikki kunnossa, ei venähdyksiä eikä kipukohtia. Tamma jatkaa tyynenä kurkotteluaan kohti aidan toisella puolella olevia heinänrippeitä.