Haluan omistaa seuraavan merkinnän kaikille hulluille ystävilleni sekä potentiaalisille sellaisille.

Aamulla pitää
pää ja paita napittaa
Ei tule kylmä
silmät napeilla tapittaa
Tää taitaa olla testi
mut heitettiin ulos
Mua hoidetaan avoimesti
ja tässä on tulos

Mä oon muukalainen
vieraalla maalla
Mä oon hullu vapaalla

Lapinlahden Linnut: Hullu vapaalla


Ja mä sanon mun eläimet: Koira, koira, hevonen, nelivarvaskilpikonna ja PAARMA.

Hiiriä ja ihmisiä

Tallihiirten poikaset ovat näemmä kuoriutuneet ja lähteneet pesästä. Joka paikka on täynnä jumalattoman sööttejä hiiripikkuisia ja sitä itteään eli jyrsijän paskaa. Tallikoirilla on helpot ajat kun pikkuhiiret eivät vielä osaa varoa niitä. Teurastus on käynnissä ja uhreja lojuu pitkin poikin tallin käytäviä. Omin käsin en raaski pikkuhiiriä tappaa mutta koirille kyllä osoitan ne ja myrkyt levitän ilman mitään omantunnontuskia.

Hiiret, myyrät ja joskus rotatkin ovat talleilla ja muissa isommissa eläinyksiköissä välttämätön paha. Kunnollinen tallikissa tai -koira on painonsa arvoinen kullassa. Lisäksi kannattaa myrkyttää kunnolla muutaman kerran vuodessa eri myrkkyjä vaihdellen. Pikkujyrsijät tulevat hämmästyttävän nopeasti resistenteiksi* yhdelle myrkkylaadulle eikä niiden populaation kurissapito onnistu myrkkyä vaihtamatta.

Kevään hupijuttu oli kun löysin yhdestä myrkkylaatikosta myyränpesän. Siellä oli emo hoivannut poikasiaan ja saatellut ne maailmalle. Ruokaakin sai kätevästi ihan vierestä, ei tarvinnut laatikosta poistua. Tällä hetkellä pikkutallissa vipeltänee edelleen jokunen tietylle myrkylle vastustuskykyinen myyräyksilö.

Uudessa kodissani vallitsi pitkän aikaa melkoinen hiiriongelma. Maaseudulla omakotitaloissa on aina talvisin jonkin verran hiiriä mutta nämä olivat saaneet talon edellisten asukkaiden aikana mellastaa ja lisääntyä vapaasti (olivat kuulemma tyhjentäneet kymmenen kilon koiranruokasäkin alta viikossa!).

Ensimmäinen toimenpide muuton jälkeen olikin virittää hiirenloukut. Noin puolentoista kuukauden ajan keskimääräinen hiirisaalis vuorokaudessa loukuissa oli neljä kappaletta. Loukut napsahtelivat yötä päivää ja vainajia kertyi. Lisäksi vintillä oli huolella ja rakkaudella viritetyt myrkkylaatikot. Kaikki elintarvikkeet säilytin ja säilytän hiirenpitävissä purkeissa. Silti taistelu hiiriä vastaan kesti sen puolitoista kuukautta ja välillä iski uskonpuute kun tuntui, etteivät nämä lopu ikinä.

Huhtikuun lopulla taistelussa eloonjääneet metsähiiret muuttivat pois ja sen jälkeen saalis oli pelkkiä kotihiiriä. Lopulta loukut kävivät enää harvakseltaan eikä komeroihin ilmestynyt uusia papanoita ja pissaläikkiä. Taistelu oli voitettu!

Sota alkanee uudelleen muutamien kuukausien kuluttua kun syyskylmät ja ravinnonpuute ajavat metsähiiret asuntoihin. Kotihiiripopulaationi on toivoakseni kuollut sukupuuttoon tai ainakin muuttanut naapuriin.

*Omiin kokemuksiin perustuvaa päättelyä, tälle ei liene tieteellisiä perusteita.

Koirasta rukkaset - paras idea ikinä!

Helevetin kuutisentoista. Tuli niin hiano alku juhannukselle että. Koirajuniori (ikä viisi ja puoli vuotta) söi kauppareissun aikana kämpillä yli 20kpl vahvoja koirien maksanmakuisia särkylääkkeitä jotka oli varattu mahdollisen käärmeenpureman ensiavuksi mökkilomalle. Tietenkään niin suurta määrää kipulääkettä ei saa syöttää edes kahdelle koiralle koko neljän päivän aikana vaikka olisivat kuinka kivuissaan. Minä nyt kumminkin varaudun kaikkeen ja otin mukaan ison satsin tabuja.

Koiraperkele oli avannut siististi kassin vetoketjun, ottanut esiin särkylääkepussin ja vetänyt koko satsin mätiin maksoihinsa. Oksentamaan tuota ties monennenko polven katukoiraa ei saa kotikonstein millään. Se, minkä koira on syönyt, myös pysyy sen vatsassa.

Mies on tällä hetkellä hakemassa parafiiniöljyä ja leseitä, jotta koko särkylääkesatsi ei pääsisi imeytymään koiran elimistöön. Parafiiniöljyn antaminen koiralle on vihoviimeistä. Tai ei niinkään itse antaminen vaan jälkiseuraamukset. Öljy näetsen valuu hissukseen koiran läpi noin kolmessa vuorokaudessa jonka aikana koiraa ei voi pitää kalustetuissa huoneissa. Sitä öljyä nimittäin puskee ulos koko ajan, ulosteensekaisena tiätty.
Piti taas tämäkin kokea.

Satulantyhjentäjä

Heijaa kun lensi Sukkistäti komeasti ratsailta tänään! Minä en tehnyt kuin yhden mutta ihan tosi ison pukin ja ratsastaja oli maassa rähmällään. Ei minun ollut tarkoitus tätiä pudottaa mutta kun minua puri paarma arkaan paikkaan ja se sattui! Jäin sitten ihan viereen kiltisti syömään ruohoa kunnes täti kömpi ylös ja takaisin selkään.

Kun tultiin tädin kanssa takaisin tallille niin matte syynäsi minut yltä ja päältä ja ratsasti vähän ja ihmetteli tädin kanssa että miksi minä pukitin. Täti epäili jo siellä maastossa käärmeenpuremaa mutta ei minua turvota mistään enkä ole yhtään kipeä. Täti kertoi matelle, että ensin minä kävelin ihan rauhassa ja sitten vaan ihan yllättäen heitin pepun kohti taivasta. Matte sitten arveli, että minua varmaan vain puri paarma kun olen niiden suhteen aika herkkis.

Eilen meillä meni kyllä hurjan hyvin Sukkistädin kanssa. Minä tein varsinkin tosi hienoja laukannostoja ja ihan oikein paitsi kerran ja silloinkin se oli tädin vika eikä minun yhtään.

Matte suree kun minun harja lähtee tänäkin vuonna pois. Minun korkkiruuvikiharat irtoavat jos niistä ottaa vähänkin kiinni. Häntäjouhet olen jo melkein kaikki rapsuttanut itse irti hampaillani. Minä olen nimittäin hirmu notkea eikä minun ole yhtään vaikeata yltää rapsuttamaan häntääni.

Oho, matte kertoi juuri, että Sukkistädillä meni siinä töyssyssä kylkiluita poikki eikä se tule ratsastamaan varmaan kahteen viikkoon. Matte on lähdössä juhannukseksi pois ja kysyi, että onko nyt kivaa kun joudun olemaan monta päivää ilman mitään tekemistä. No ei ole yhtään kivaa! Aikahan siinä tulee pitkäksi kun en kumminkaan laitumellakaan saa kunnolla olla. En minä yhtään tarkoittanut tätiä satuttaa mutta kun se paarma puri niin perhanasti.

Johtajan hommissa

Minua sitten sieppaa kunnioituksen puute jota laumani joskus osoittaa. Muut pysyvät kyllä kohtalaisen hyvin kurissa ja nuhteessa mutta Johtajatamma ei anna minun olla yksin pomona vaan potkii ja puree ja uhoaa perin epänaiselliseen tyyliin. Minä en anna sen uhkailla vaan potkin takaisin - tosin vasta turvallisen kaukaa etten vain osu. Siitä se tosiaan suuttuisi ja minä saisin ympäri korvia niin että soi!

Muut eli Paksu Tamma, Riekkuva Ruuna ja Vanha Ruuna antavat minun määrätä vaikka joskus joudun komentamaan Riekkuvaa Ruunaa vähän enemmän. Kurinpito on normaalia hankalampaa kun nuo muut ovat aina laitumella yhdessä ja minä pääsen sekaan vain muutamaksi tunniksi kun matte on huolissaan minun kavioista ja siitä jostain kaviokuumeesta.

Johtajatamma on kisaquarter ja kova luu. Se ei anna minulle yhtään periksi ja pitää kaikki muutkin kurissa ja nuhteessa. Matte väittää, että se on hyvä johtaja ja puuttuu asioihin vain silloin kun on tarvis. Samoin matte on sitä mieltä, että MINÄ muka olisin huono johtaja kun puran kiukkua muihin ja huomauttelen turhasta. Itse olen sitä mieltä että herran pelko on viisauden alku ja tammat ovat olemassa vain rahnuttaakseen minua ja ruunat osoittaakseen kunnioitusta.

Paksu Tamma on suomenhevonen ja minun tarhakaveri. Me alettiin tarhata yhdessä kun minun edellinen tamma muutti pois. PT on vanha ja viisas ja maten kaveri ja minä olen joskus matesta vähän mustasukkainen kun se seurustelee PT:n kanssa.

Riekkuva Ruuna on pv ja jotain ihmeen interiä menevä kouluratsu. Se on kuulemma myös hyvä hyppäämään sekä maastossa että kentällä. Se on muuten ihan ok kaveri mutta kiusaa joskus muita niin, että sille pitää antaa köniin. Paksu Tamma inhoaa Riekkua ja joskus minä ja PT ja Vanha Ruuna ollaankin ihan omassa rauhassa ja vain Johtajatamma on Riekun kanssa koska sitä Riekku ei uskalla melkein koskaan yhtään härnätä.

Vanha Ruuna on 26-vuotias pv ja vähän jo dementoitunut. Se käy joskus viikonloppuisin koulukisoissa ja on muutenkin kropaltaan hyvässä kunnossa ja paljon töissä. Pää sillä vaan on joskus vähän harva ja minä joudun muistuttamaan, että kukas se pomo olikaan.

Maastossa kävi hiukan köpsästi kun unohduin puhumaan kännykkään. Ruuna hoksasi heti vähentyneen valppauteni ja alkoi riipiä tienvieren kasvustoa parempiin suihin. Eikös sillä kavio ollut pian ohjan päällä ja naru poikki ja minulla pelkkä irto-ohja kädessä. Pysäytin pollen ehkä turhankin riuskasti ja jalkauduin puuttuvia osia etsimään. Eihän niitä löytynyt vaan jouduin ratsastamaan takaisin tallille yhdellä ohjalla toinen piuha satulannupin ympärillä. Perillä sitten askartelin käytöstä poistetuista enkkuohjista uudet systeemit ohjille ja taas pelittää.

Kuvasta näkyy western-suitsien koostumus. Ohjat ovat kuolaimissa kiinni useimmiten narusysteemillä tai ruuveilla. Lisäksi tarvitaan nahanpala, joka sidotaan/ruuvataan ikäänkuin ohjan ympärille ja joka muodostaa lenkin, jossa kuolain varsinaisesti sijaitsee*. Etenkin tuo narusysteemi on oikein toimiva: jos hevonen astuu ohjan päälle, katkeaa vain ohut naru. Hevoselle ei juuri aiheudu kipua eikä tarvitse investoida kokonaan uuteen ohjaan - laadukkaat, painavat ja kyllin pitkät nahkaohjat eivät suinkaan ole ilmaisia.

Ruuna saa sätkyn paarmoista. Siis paljon isomman kuin normihevonen. Ei ole herkkua tasapainoilla selässä kun hevonen seisoo kolmella jalalla toinen takajalka ilmassa ja pää pitkällä takajalkojen välissä että "tuolla jossain se puree mua stana".

Ruuna on muutenkin melkoinen tasapainoihme - tai sitten ei. Kengittäessä se usein lepuuttaa yhtä jalkaa kun yksi on sepällä käsittelyssä. Hevosen koko paino lepää siis kahden kavion varassa. Toisinaan se seisoskelee jalat ristissä ja on liikkeelle lähtiessään vähällä tuuskahtaa turvalleen kun ei muista miten ne jalat oikein olivatkaan.

*Sekava selitys? Western-ohjat eivät varsinaisesti ole lainkaan kiinni kuolaimessa vaan vain tuo lenkin muodostava nahanpala tulee kuolainrenkaan ympäri. Ohjat solmitaan/ruuvataan kiinni tuohon nahankappaleeseen (jolla on kenties joku nimikin. En vaan tiä mikä.).