Astetta karumpi herätys
Meikäläinen tuppaa pyörimään vain tuttavien hyvin organisoiduilla ja toimivilla talleilla ja on onnekseen enimmäkseen tekemisissä hevosalan rutinoitujen ammattilaisten kanssa. Pudotus oli kova ja karu, kun puolituttujen, mutta omien sanojensa mukaan kokeneiden hevosihmisten kanssa reissuun lähdettiin. Ihmishenkiä ei sentään menetetty, vaikka useampi henkilö tuntui ihan vakavissaan yrittävän vammauttaa sekä itsensä että muut. Kokemukset innoittivat minua kirjoittamaan ylös muutamia turvallisuusnäkökohtia (aloitteleville) maastoratsastajille.
En voi olla hämmästelemättä, että mitä kerpelettä niissä ratsastuskouluissa nykyään opetetaan kun ihmisillä ei ole alkeellisintakaan käsitystä turvallisesta hevosenkäsittelystä ja kimpassa ratsastamisesta.
1. Hevosen selässä ei pueta eikä riisuta
Tämä on ihan perusasia. Jos ratsastajan käsi/kädet ovat jumissa hihassa ja hevonen kompastuu tai pelästyy, on melko mahdotonta pysyä tasapainossa ja sitä myöten satulassa. Kun yksi ratsastaja putoaa ja yksi hevonen riekkuu vapaana, hermostuvat myös muut hevoset. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on liuta loukkaantuneita ratsastajia ja irrallaan juoksevia hevosia. Jos vapaaksi päässeet hevoset lähtevät paniikissa kotia kohti, voi seuraus olla liikenteessä vammautuneita tai kuolleita hevosia ja päättömässä paniikkilaukassa katkenneita hevosenjalkoja.
2. Ratsastaessa ei valokuvata tai puhuta kännykkään
Hevonen saa ratsastajasta tukea ja turvaa. Hevonen huomaa, kun ratsastajan tarkkavaisuus siirtyy muuhun kuin ratsastukseen. Jos ratsastaja tekee omiaan, joutuu hevonen liian suureen vastuuseen ja saattaa säikkyä olemattomia ja esim. hypähtää sivuun. Jos ratsastaja tähyilee kameran linssin läpi tai keskittyy puheluunsa, hän ei pysty havaitsemaan muutoksia hevosen käytöksessä tai mahdollisia edessä olevia esteitä, esim. kuoppia tai oksia.
Seuraukset voivat olla samat kuin ykköskohdassa. Yhden ihmisen sooloilu on vaaraksi koko ryhmälle.
3. Ryhmän mukana on pysyttävä
A) Jos välimatkat jäävät liian pitkiksi, on -taas kerran- suuri vaara, että hevoset pelästyvät. On aina parempi ravata edellinen ratsukko hallitusti kiinni kuin menettää mutkassa tai metsän siimeksessä näköyhteys, jolloin hevonen luonnollisesti hätääntyy kun kaveri häviää näkyvistä ja yrittää todennäköisesti ampaista pikavauhtia edellä menevän perään.
Takana ratsastaville on tietenkin hyvä ilmoittaa, että nyt ravaan edellisen kiinni, jotta he osaavat tähän varautua.
Jos välien liiallista pitenemistä ei syystä tai toisesta voi välttää tai ei voi/uskalla ottaa muita ravaten kiinni, huudetaan edellä meneville odotuskehotus ennen kuin he katoavat näkyvistä.
B) Kukaan ei poistu ryhmästä mistään syystä
Esim. pudonneita tavaroita ei lähdetä yksin hakemaan. Ei ole turvallista viedä itselleen tuntematonta hevosta eroon porukasta ja samalla tähyillä kadonnutta tavaraa. Hevonen menettää tällaisessa tapauksessa ratsastajan antaman turvan ja kun lajitoveritkin ovat poissa näkyvistä, on varsin todennäköistä, että hevonen ajautuu paniikin partaalle ja lähtee omin neuvoin muiden perään. Siinä on taas suuri vaara ratsastajan suistua satulasta. Mahdolliset seuraukset voi kerrata kohdasta 1.
Jos tavaroita putoaa tai on muusta syystä pysähdyttävä, takaisin kääntyy koko ryhmä tai ratsastaja tulee alas satulasta, antaa hevosensa vetäjälle "säilytykseen" ja palaa jalkaisin etsimään omaisuuttaan. Joka tapauksessa ryhmälle ja etenkin ryhmän vetäjälle on ilmoitettava kaikista pysähdyksistä.
C) Omien voimavarojen arviointi näyttää olevan joillekin vaikeaa. Muutamia suuntaa-antavia vinkkejä:
*jos et jaksa itse kävellä neljää tuntia, et taatusti jaksa ratsastaa neljää tuntia
*jo pelkkä käyntimaasto vastaa rasittavuudeltaan vähintään kävelyä, nopeavauhtisempi maasto puolestaan reipasta hölkkälenkkiä
*ylipainon aiheuttamat ongelmat eivät häviä ratsailla vaan suorastaan päinvastoin
Erillinen huomautus islanninhevosratsastajille:
Puolitoista-kaksi tuntia issikkaratsastusta vastaa rasittavuudeltaan tuntia muilla roduilla. Islanninhevosia on jalostettu satoja, jopa tuhansia vuosia pelkästään siihen, että kyyti on ratsastajalle mahdollisimman mukavaa, turvallista ja voimia säästävää. Useimpien muiden hevosrotujen jalostushistoria on paljon lyhyempi ja jalostusperusteet ovat täysin erilaiset. Puoliveriset ratsuhevoset on jalostettu askeltamaan näyttävästi ja siinä ei totisesti ole ratsastajan mukavuutta ajateltu. Suomenhevosia puolestaan on ratsujalostettu muutama kymmenen vuotta, siinä ajassa ei ihmeitä tehdä kun aikaisemmat jalostusperusteet ovat olleet nopea ravi ja hyvä vetokyky.
Ryhmä on ryhmä, siellä ei sooloilla. Kotona omilla hevosillaan kukin toimii kuten haluaa, mutta ryhmässä sooloilu asettaa aina vaaraan myös kaikki muut.
Nykyään ei näköjään mikään ole itsestään selvää. Maalaisjärki on katoava luonnonvara ja minä-minä-minäitse-kaikki-mulle-heti-nyt-ajattelu näyttää vallitsevan kaikenikäisten keskuudessa. Toivoa sopii, että tuleville ratsastuksenopettajille todella korostetaan turvallisuusnäkökohtia.