lauantaina, huhtikuuta 04, 2015

Yksi lähtee, toinen jää


Hevosten koti on lauma. Pysyvä lauma tuo hevoselle turvaa ja alentaa sen stressitasoa. Kun yksi laumasta pitää vahtia, muut voivat torkkua rauhassa.

Kesyhevosella on valitettavan harvoin mahdollisuus itse vaikuttaa laumansa koostumukseen tai siihen, onko sillä yhtäkään tosiystävää tai edes tarhakaveria. Hevoset muuttavat omistajansa oikkujen mukaan paremman tallipaikan perässä tai omistajan muutoissa mukana. Usein yhdellä omistajalla on vain yksi hevonen, eikä eläimen elämässä ole muuta pysyvää kuin omistaja.

Ihmisen seura ei hevoselle riitä. Se tarvitsee mahdollisuuden kosketteluun, kyhnyttelyyn ja leikkiin toisten hevosten kanssa.

Aina menetyksiltä ei voi välttyä. Pääsiäisviikolla Ruuna hyvästeli taas yhden sille rakkaan ystävän. Ero oli tällä kertaa pysyvä, sillä ystävä lopetettiin. Ruuna oli ystävänsä mukana loppuun asti ja vain hieman hätkähti, kun sen ystävän elämän päättävä laukaus kajahti.

Minä olin surrut Ruunan ystävää jo etukäteen ja pelännyt, kuinka läheisen poismeno vaikuttaa hevoseni mielialaan. Ruuna alkoi käsitellä menetystä vasta ystävänsä kuolinhetkellä, sillä hevonen ei tapahtumia ennakoi tai murehdi etukäteen.

Ruuna pyrki pois kuolleen ystävänsä vierestä ja omaan tarhaansa, jonne sen vein. Se vei välittömästi tarhakaverinsa mahdollisimman kauas minusta ja paimensi sen nurkkaan. Tarhakaveri yritti luokseni ilmeisesti namipalojen toivossa, mutta Ruuna piti päänsä ja kaverin kaukana minusta.

Hetken päästä se hieman rauhoittui, antoi kaverin mennä ja alkoi kävellä tarhaa ympäri. Se pysyi joitakin minuutteja liikkeessä, vältteli kontaktia minuun ja selvästi toivotti minut huut hiiteen. Jätin hevoseni rauhaan ja hoidin kymmenisen minuuttia muita asioita. Tarhalle palatessani Ruuna vei taas kaverin kauimmaiseen nurkkaan ja osoitti, ettei minua kaivattu. Ihmisnäkökulmastani katsoen Ruuna oli vihainen koko maailmalle - tai ainakin minulle.

Seuraavan kerran kävin tallilla saman päivän iltana. Tapasin siellä hyvin hellyydenkipeän ja hieman huolestuneen Ruunan, joka tunki päätä kainalooni, hengitti kasvoilleni ja kosketteli minua turvallaan. Vietimme tunnin verran lähekkäin yhdessä hengittäen, sillä se oli selvästi sitä, mitä Ruuna silloin kaipasi.

Pitkäperjantain aamuna Ruuna oli hyvin hellällä tuulella, mutta ei enää kaivannut sen kummemmin rohkaisua. Harjasin sen kutiavia paikkoja, se piti turpaansa kämmenessäni ja puhalteli hiuksiini. Kävelimme rauhassa pitkin pientareita ja Ruuna etsi vihreitä korsia. Tarhaan kaverin luo jäi rauhallinen ja mietteliään tuntuinen hevonen.

Tänään Ruuna oli jo melkein normaalin touhuilevainen ja silmissä oli pilkettä, kun minua yritettiin höynäyttää jättämään rehukeittiön ovi auki ja antamaan ylimääräisiä herkkupaloja. Mikäli Ruuna saa itsensä henkisesti kokoon tätä vauhtia, voimme huomenna tehdä pientä treeniä. Nämä muutaman päivät olen vain kävelyttänyt maasta ja hieronut pinnallisia jumeja ja yrittänyt ennen kaikkea keskittyä olemaan Ruunalle läsnä. Olen tainnut onnistua.